USKOMATON KOULUKOKEMUS

Sen sijaan, että kirjoitan tätä blogia minun pitäisi opettaa tällä hetkellä englantia. Tämä uskomattomin kokemukseni italialaisista kouluista alkoi huhtikuussa. Alkusyksystä lähetin CV:ni eri paikkoihin ja myös tähän kouluun. Koko talvena en kuullut täältä mitään ja olin jo unohtanutkin lähettäneeni CV:n sinne. Huhtikuussa sain soiton tästä koulusta ja halusivat tietää, olisinko kiinnostunut opettamaan siellä englantia. Olin juuri lopettamaisillani kaikki Cambridge-kurssini, joten ajattelin hyväksyä tarjouksen. Tiesin, että koulun maine Italiassa on mikä on, mutta ajattelin kuitenkin sen toimivan kuten koulut toimivat. Tämä koulu siis tarjoaa mahdollisuuden tehdä useamman vuoden yhdessä vuodessa toisen asteen koulutuksessa tai vaan vuoden halutessa. Täällä voi opiskella mitä tahansa opintosuuntausta (lukio, kaupallinen, tekninen, ammatillinen koulutus jne.).

Kävin koulussa juttelemassa johtajan kanssa pitkään ja hän selitti pintapuolisesti, miten koulu toimii. Vähän jo ihmettelin siinä vaiheessa, mutta ajattelin oppivani sitten vauhtiin päästyäni. Palkka on surkea ja se maksetaan vasta 2kk kuluttua, mutta koska tein sopimuksen vain muutamaksi kuukaudeksi ja ajattelin, että CV:ssä hyvä opetuskokemus, niin päätin hyväksyä tämänkin seikan. Koulu käyttää opetusalustana Discordia, jota en tuntenut ennestään, mutta se oli helppo oppia – olenhan reilun vuoden aikana joutunut opettelemaan erilaisten opetusalustoiden käyttöä.

Vähitellen alkoi selvitä, miten kaoottinen koulu on. Oppilaat tulevat tunneille (online) milloin sattuu – suurin osa ei tule laisinkaan. Opettajille maksetaan vain tunneista, joilla oppilaat ovat läsnä. Itse olen päättänyt, että odotan noin 20 minuuttia ja jos ei oppilasta näy poistun Discordista. Kukaan ei ole osannut sanoa mitä oppilaat ovat jo käsitelleet. Johtaja syyttää oppilaita siitä, että eivät muista kaikkea opiskelemaansa, mutta minusta on oudointa, ettei opettajien tarvitse laittaa mitään tietoa minnekään mitä tunneilla tehdään tai on olemassa rekisteri, johon pitäisi merkitä pidetyt tunnit ja aiheet, mutta minulle ei koulu ole vaivautunut kertomaan yhdenkään oppilaan kohdalla mitä oppilas on jo käsitellyt. Koululla ei ole kirjoja vaan opetus perustuu koulun antamiin moduuleihin, jotka löytyvät online.

Viime viikolla koulussa oli koeviikko. Kukaan ei ohjeistanut millaisia kokeiden pitäisi olla, tiesin vain, että osa oppilaista ei tee koetta koska tulleet kouluun vasta hiljattain. Eilen kävin hakemassa kokeet koulusta ja tänään tarkastin ne odotellessani taas yhtä no-show-tapausta Discordissa. Nämä oppilaat saivat surkean tuloksen ja kysynkin mitä he ovat koko talven englannissa tehneet. Lisäksi koe oli annettu parille sellaiselle oppilaalle, joille se ei ollut tarkoitettu. Yhden kohdalla luki, ettei ainekirjoitus ollut sopiva koe vaan olisi pitänyt olla luetun ymmärtämiskoe – ihan kiva, jos joku olisi sen minullekin kertonut. Oppilaiden pitäisi tehdä tasokoe kesällä, mutta juuri tänään yksi oli vihainen, kun koulu ei ole hankkinut koepaikkaa (tekevät kokeet jossain toisessa koulussa). Pahinta on, että oppilaat tietävät pääsevänsä läpi, vaikka eivät tee mitään. Luit ihan oikein – Italiassa monet, eivät kaikki, yksityiskoulut ovat tunnettuja lepsusta suhtautumisesta luokalta pääsemiseen. Tämän koulun oppilaat menevät täältä Comosta jopa Roomaan saakka tekemään kokeita, koska koululla suhteet tiettyihin yksityiskouluihin, jotka takuuvarmasti päästävät nämä oppilaat tasokokeista läpi. Joukossa on myös oppilaita, jotka erinäisistä syistä ovat valinneet tämän opiskelutavan, mutta ottavat opiskelun hyvinkin tosissaan.

Itse olen päättänyt, että kun työsopimukseni päätyy niin en sitä jatka. Kukaan, joka haluaa edes yrittää työskennellä tosissaan, pystyy työskentelemään tässä koulussa. Tämän koulun olemassaolo Italiassa on häpeä koko italialaiselle koulujärjestelmälle. Nämä oppilaat eivät välttämättä osaa mitään, kun pääsevät koulusta.

JAKSAA TAI EHKÄ EI

Pandemia on nyt kestänyt yli vuoden ja yhä jatkuu. Euroopassa korona iski ensimmäisenä Italiaan ja erityisesti tänne Lombardiaan. Siitä lähtien elämä täällä on ollut erilaisten rajoitusten sävyttämää ja en edes tiedä montako kuukautta olemme viettäneet enemmän tai vähemmän tiukassa lockdownissa. Maaliskuun 8 päivä 2020 Lombardia meni ensimmäiseen lockdowniin ja sen jälkeen Lombardia on mennyt lockdowniin 6 kertaa 12 kuukauden aikana. Siinä välissä on ollut useampi oranssikausi (saa liikkua oman kunnan alueella ilman lupalappua) ja muutama keltainen (saa liikkua maakunnan sisällä / koko Italiassa riippuen säädöksestä joka milloinkin voimassa). Kesällä koko Italia oli melko vapaa rajoituksista, mutta syksystä eteenpäin sitten ei vapautta ole pahemmin ollut.

Koulut ovat olleet vuorotellen auki ja kiinni. Opettajaystäväni kertovat, että toisen asteen kouluissa odotetaan pelolla oppilaita, jotka ovat käytännössä käyneet puolet yläasteesta etänä koulua, koska suuri osa kouluista ei ole saanut käsiteltyä opetussuunnitelmaan kuuluvia asioita. Sitten on sellaisia oppilaita, jotka varsinkin aluksi eivät pystyneet osallistumaan etäopetukseen joko tietokoneen puutteen vuoksi tai puuttuvan nettiyhteyden takia. Nyt jo kouluissa puhutaan Covid-sukupolvesta. Viime vuonna ylioppilaskirjoituksia muutettiin rajusti ja tänä vuonna oletettavasti seurataan viime vuoden mallia.

Pitkin vuotta viranomaiset ovat sanoneet, että tunnelin päässä näkyy valoa. No, oletettavasti näissä tunneleissa on ollut useampi maavyöry, kun se valo on aina hävinnyt näkyvistä. Tällä hetkellä sairaaloiden nuorispsykiatriset vuodepaikat ovat täynnä, julkisen puolen psykologit ja psykiatrit ylityöllistettyjä. Yliopistot tarjoavat psykologin palveluja ja niihin on pitkät jonot. Nuoriso oirehtii ja pahasti. Tytöt kuulema viiltelevät ja pojat oirehtivat väkivallalla.

Viime viikosta alkaen melkein joka päivä järjestetään mielenosoituksia ja osa niistä on muuttunut väkivaltaisiksi. Monet yksityisyrittäjät ovat epätoivoisia, koska tietyt sektorit ovat olleet käytännössä vuoden kiinni. Ravintolat ovat kuukausia kaupalla voineet tarjota vain take awayta tai kotiinkuljetusta, baarit vain take awayta. Kesällä ravintolat pystyivät vähän hengähtämään, mutta syksystä alkaen niiden toiminta on ollut äärimmäisen rajoitettua. Turismisektori on myös kärsinyt raskaasti. Lombardia oli juuri pari kolme viikkoa täydellisessä lockdownissa ja nyt olemme vähän löysemmässä lockdownissa eli voimme kulkea oman kunnan alueella ilman lupalappua ja kaikki kaupat ovat auki, ravintolat ja baarit tarjoavat yhä vain take awayta. Tänään vein yhden kaulakorun korjattavaksi ja sain kuulla, että täyden lockdownin aikaan koruliikkeet saivat olla auki korjauksia varten, mutta he eivät saaneet myydä. Tämä ja moni muukin määräys menee tavallisen kansalaisen ymmärryksen yli.

Miltä tämä kaikki tuntuu? Itselläni kaikki työt ovat Online, tilaan ruokakaupasta kotiinkuljetuksen, Amazon tuo sitten lähes muun tarvittavan. Viikon kohokohta on, jos pitää mennä jonnekin kodin ulkopuolelle hoitamaan asioita. Viimeksi olen tavannut ystäviäni joskus helmikuun lopussa. Viime aikoina soitellessa ystävieni kanssa olen huomannut, että ihmiset eivät tahdo enää jaksa tätä ikuista rajoitusten kanssa elämistä. Koko ajan takaraivossa jäytää ajatus, että nyt on luvallista tehdä tätä niin teen, koska kohta ehkä olemme taas lockdownissa. Mitään pitkän ajan suunnitelmia ei kannata tehdä. Asun parin kilometrin päässä Sveitsin rajasta ja yleensä käyn tankkaamassa Sveitsissä. Nyt ei rajan yli pääse ilman syytä (kun periaatteessa saa liikkua vain oman kunnan alueella ilman lupalappua) ja ei tosin autoakaan tarvitse tankata, kun ei sillä kukaan paljon minnekään kulje.

Kuten otsikossa totesin, että jaksaa tai ehkä ei. Ihminen on sosiaalinen olento ja kaipaa muiden näkemistä ja juttelua muiden kuin perheen jäsenten kanssa juttelua. En edes osaa kuvitella yksinäisten ihmisten elämää tässä tilanteessa. Itse haluaisin mennä rauhassa pienille retkille, käydä Comossa (provinssien pääkaupunkeihin meno kiellettyä) ihailemassa järveä, nauttia aperitiivin ystävien kanssa, soittaa aamulla kaverille ja kysyä koska ehdittäisiin lounaalle. Kaikki tämä normaali on kiellettyä. Siksi voikin vain ihmetellä jaksaako tätä. Ehkä, ehkä ei.

ITALIALAISTA YLENSYÖNTIÄ

Vasta muutettuani Italiaan olen ymmärtänyt mikä merkitys ruualla on tässä maassa. Kaikki tietävät, että Italiassa syödään paljon pastaa ja pizzaa, espresso ja cappuccino ovat myös monelle tuttuja. Italialaiset viinit ovat kuuluisia ja Alkosta löytää hyvän valikoiman italialaisia viinejä. Kun muutin ensimmäisen kerran Italiaan vuodeksi 90-luvun puolivälissä, sain ensimmäisen häivähdyksen, miten intohimoisesti italialaiset suhtautuvat ruokaan. Naapurin rouva teki itse pastat ja kutsui usein meidän kaksi suomalaista nuorta maistamaan keitoksiaan, toisen naapurin isäntä taas keskittyi juottamaan meitä ja kun tulimme kaupasta vesipulloja kantaen, saattoi hän tokaista meille ”vesi aiheuttaa vain ruostetta”. Jos hän osallistui naapurin järjestämälle illalliselle kanssamme, hän kaatoi aina lisää viiniä, kun hän näki, että lasista oli edes kerran juotu.

Ylensyöntiin tutustuin myös samana vuonna. Muistaakseni juuri pääsiäisenä naapurimme kutsui meidät mukaan lounaalle. Ajoimme kohti vuoria ja pysähdyimme tyypilliseen, italialaiseen paikallisravintolaan. Kukaan ei ollut kertonut etukäteen mitä pääsiäisateria tarkoittaa. Silloin olimme vielä nuoria ja jaksoimme syödä isojakin määriä, mutta meilläkin oli kuitenkin rajamme. Italiassa alkupalat, antipastot, ovat ihania ja niitä on monenlaisia. Tällä aterialla niitä todella oli monenlaisia – eteemme tuotiin aina uusi lautanen ja lopulta laskimme niitä olleen suunnilleen 15 erilaista alkupalaa. Kaikkia en syönyt mm. kieli jäi syömättä (se todella näytti kieleltä). Tämän jälkeen tarjoiltiin primo eli pastaa ja niitäkin oli useampi. Tässä vaiheessa olin jo täysin ylensyönyt, mutta eihän italialainen ateria lopu primoon vaan sitten oli vuorossa secondo, joka koostui useammasta erilaisesta lihasta. Tämän kaiken jälkeen sitten tarjoiltiin vielä jälkiruoka, dolce, joka sisälsi useita erilaisia herkkuja. Tämän lisäksi tietysti viiniä kului ja lopuksi sitten vielä ruuansulatuksen parantamiseksi piti ottaa digestivo.

Vuonna 2000 muutimme toisen kerran Italiaan ja sillä matkalla olemme yhä. Näiden vuosien aikana olen vasta kunnolla ymmärtänyt ruuan merkityksen italialaisille. Lasten ollessa pieniä yksi yleinen keskustelunaihe äitien keskuudessa oli, miten jokin ruoka valmistetaan tai mistä saa ostettua parasta lihaa kaupungissa. Reseptejä vaihdettiin innokkaasti. Joku on joskus todennut, että italialaiset lopetettuaan lounaan alkavat jo puhua illallisesta. Juhlapyhien syömingit ovat kuitenkin olleet minulle seikka, joka on minua hämmästyttänyt eniten italialaisessa ruokakulttuurissa. Usein pääsiäisaikaan olemme menneet jonnekin pienelle lomalle ja näillä reissuilla olen oppinut mitä on italialainen pääsiäisateria, se on juuri sellainen, jonka koimme 90-luvun puolivälissä. Tämän vuoksi emme mene pääsiäisenä ravintolaan, jossa mainostetaan pääsiäisateriaa. Mutta suosittelen kaikille sen kokemista ainakin kerran. Siellä perheet syövät yhdessä useamman sukupolven voimin, lapset vilistävät jaloissa ja suvun naiset komentelevat jälkikasvua syömisen ohessa. Lapset maksavat yleensä vähemmän, mutta mitään erillistä menua ei ole lapsille, vaan he syövät sen minkä syövät pääsiäismenusta. Pyynnöstä kyllä varmaan pienimmille löytyy aina pasta bianca tai pasta al pomodoro.

Toinen juhlapyhä, jolloin italialaiset ylensyövät on joulu. Silloin syödään useampi päivä ja kulutetaan aikaa perheen parissa. Jouluna pysytään enemmän kotona syömässä, Pääsiäisenä mennään usein ravintolaan, onhan Italiassa olemassa sanonta ”Natale con i tuoi, Pasqua con chi vuoi” eli joulu omiesi kanssa, pääsiäinen kenen kanssa haluat. Yllättävintä tässä ylensyömisessä on, että keskimäärin italialaiset ovat hoikkia, vaikka nykyään puhutaan lasten ylipainosta, mutta kansainvälisten lihavuustaulukoiden mukaan italialaiset ovat Euroopassa hoikimmasta päästä. Siksi en vieläkään ymmärrä miten italialaiset pystyvät syömään sen määrän ruokaa juhlapyhinä, koska niiden aterioiden ruokamäärä on käsittämätön – suomalainen, keskimääräinen jouluateria kalpenee italialaisen jouluaterian rinnalla.

arkea koronaitaliassa

Joulu ja uusivuosi kuluivat jonkinasteisessa lockdownissa. Tällä kertaa lockdown oli kuitenkin hyvin joustava, koska liikkumisen sallivia syitä oli lukuisia. Pahiten näistä rajoituksista kärsivät ravintolat ja baarit. Vuosi vaihtui katsellen naapureiden ilotulituksia ja lähinaapurimme järjestikin tänä vuonna melkoisen räiskeshown – ihme kyllä kissamme selvisivät siitä räiskeestä hengissä. Joulun jälkeen Italiassa on ollut melkoista värishowta, välillä punaisena alueena koko maa (lockdown) välillä haalenimme oranssiksi (vähemmän tiukka lockdown) sitten taas takaisin punaiseksi ja väliin mahtui yksi oranssipäivä ja nyt taas tänään Loppiaisena olemme punaisena koko maa.

Miten tämä sitten vaikuttaa arkeen? Maanantaina olimme oransseja ja saimme liikkua oman kunnan alueella ilman lupalappua. Siispä marssin postitoimistoon palauttamaan yhtä Amazonilta ostamaani tuotetta. Ulkona oli tietysti pitkä jono ihmisiä, kun sisällä vain yksi luukku oli auki eli sisään pääsi vain yksi kerrallaan. Sisällä kuitenkin piti ottaa numerolappu, vaikka siis asiakkaita oli vain yksi kerrallaan sisällä. Varmaan haluavat käyttää uutta järjestelmää, kun sellaisen nyt ovat saaneet.

Leipomossa toinen asiakas tuli ihan kiinni, kun olin maksamassa ostoksia. Leipomossa ei ollut muita asiakkaita eli tilaa olisi ollut pitää edes se metrin etäisyys, mutta ei kun piti tulla siihen ihan viereen kysymään jotain. Supermarketeissa taas ihmiset yrittävät edes kassajonossa pitää etäisyyttä, mutta muutenhan se on vaikeaa pienemmissä kaupoissa, joissa ahtaat käytävät. Joissakin kaupoissa yhä mitataan kuume toisissa taas ei ole mitään kontrollia.

Nyt pohdinnan alla on, miten koulut avataan lomien jälkeen. Näillä näkymin ala- ja yläasteet aukeavat torstaina, mutta toisen asteen koulujen suhteen maakunnat tuntuvat menevän omia teitään. Täällä meillä jotkut toisen asteen koulut aukeavat 7.1, mutta vain etäopetusta, monet koulut aloittavat 11.1, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Tavoite on, että koulut olisivat auki niin, että 75 % oppilaista läsnä. Jotkut maakunnat jatkavat etäopetusta tammikuun loppuun saakka. Luin juuri Italiassa tehdyn tutkimuksen, miten 14–18-vuotiaat ovat kokeneet tämän etäopetuksen ja tulos oli karua luettavaa. Erityisesti nuoret kaipaavat sosiaalista kanssakäymistä. Lisäksi esiin tuli myös infrastruktuurin puute eli isot erot digitalisaatiossa Italian eri osissa.

Lääkärissä ja hammaslääkärissä käynti on myös mullistunut. Hammaslääkäri lähettää etukäteen kyselyn terveystilasta ja onko ollut kontakteja koronaan sairastuneen kanssa. Tyttäreni kävi perhelääkärillä niin tutkimus tapahtui kuulema niin, että tytär oli odotushuoneessa (potilaat odottavat ulkona) ja lääkäri kyseli huoneestaan. Sitten jossain välissä lääkäri tuli lähelle tutkimaan ja heti perään pakeni takaisin huoneeseensa. Lisäksi käytännössä kaikki saavat oireista riippumatta lähetteen koronatestiin. Tyttären kohdalla toimi kyllä hyvin, vielä saman päivän iltana tuli sms missä annettiin aika ja paikka testiin seuraavalle päivälle ja negatiivinen tulos tuli reilun 24 h kuluttua testistä elektroniseen potilastiedostoon.

Taloudellisesti tämä pandemia on ollut Italialle katastrofi. Itse sain uuden työpaikan, jonka pitäisi alkaa torstaina etätyönä. Tosin kuulema toimitusvaikeuksien vuoksi en ole vielä saanut työkonetta ja tänään on pyhä eli torstaina olen töissä ilman, että voin mitään tehdä, mutta palkka kuulema juoksee joka tapauksessa. Eilen sain tietää, että konetta ei ole vielä voitu valmistella koska minun työntekijätunnustani ei ole vielä annettu tutorilleni. Sen sijaan ensi viikolla joudun menemään Milanoon lääkärintutkimukseen. Erityisesti siellä tutkitaan silmät, koska joudun tekemään töitä tietokoneen kanssa ja se katsotaan erityisen rasittavaksi silmille. Kieltämättä tämä töiden alkuhankaluudet antavat jo aavistuksen siitä mihin kannattaa varautua italialaisessa työelämässä. Kuten sanon aina elämä täällä on harvoin yksitoikkoista johtuen tästä italialaisten organisointikyvyn puutteesta, mutta silti asiat lopulta jotenkin järjestyvät täällä.

Matkailua Italiassa osa 1

Kuten kaikki tiedämme tänä kesänä matkasuunnitelmat monilla ovat muuttuneet. Vielä alkuvuodesta olimme kesällä menossa Suomeen ja ajattelimme järjestää nuorisolle siellä ylioppilasjuhlat. No, tänä kesänä ei matkustettu Suomeen eikä järjestetty nuorisolle Suomessa juhlia. Miehelläni oli lomaa heinäkuun puolivälistä pari viikkoa ja silloin ei vielä Milanosta ollut suoria lentoja Suomeen ja osittain tämän vuoksi päätimme lomailla Italiassa. Toisaalta ihan kiva välillä kierrellä täällä kotimaassakin, kun joka kesä suuntaamme Suomeen ja sitten ei jää aikaa Italian kiertelyyn. Toisaalta kyllä sitä kaipaa Suomeen sukulaisia ja kavereita tapaamaan.

Perheneuvottelun tuloksena päätimme suunnata Apulian maakuntaan eli Italian saappaan korkoon. Täältä Comosta on matkaa noin 1200 km Apuliaan (Pohjoiseen Apuliaan). Päätimme siksi hajottaa reissun pienempiin pätkiin. Ensimmäiseksi yöksi suuntasimme Montepulcianoon (Toscana). Sinne saapuessa huomasi jo eron tavalliseen kesään – turistibussien armeija puuttui kokonaan. Hotelliin tullessa mitattiin kuume ja kädet piti desinfioida ja maski oli oltava kasvoilla. Illalla kävelimme Montepulcianon keskustaan ja ihmisiä oli vähän liikkeellä. Söimme illallista paikallisessa ravintolassa ja siellä näkyi muutama hollantilainen (?) turisti. Iltamyöhällä palatessamme hotelliin pilkkopimeää polkua pitkin näimme komeetan vihdoinkin. Olihan se hieno näky ja sitä jäimmekin ihmettelemään hyväksi toviksi.

 

Lago di Trasimeno

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Ensin suuntasimme Lago di Trasimenolle. Pysähdyimme Castigilione del Lago nimiseen paikkaan Umbrian maakunnan puolella. Järveltä kipusimme ylös vanhan linnoituksen sisällä sijaitsevaan kaupunkiin. Ulkolämpötila oli jo reippaasti yli 30 astetta eli hiki valui noroina, kun vihdoin pääsimme ylös. Castigilione del Lago on erittäin viehättävä pikkuinen kivikylä linnoituksen sisällä. Jälleen turisteja oli todella vähän ja siksi siellä oli mukava kävellä ja katsella kauppojen ikkunoita. Pysähdyimme viehättävään pikkutavernaan syömään kevyesti. Täältä jatkoimme matkaamme Perugiaan. Muistan, kun muutama vuosi sitten olimme suunnilleen samoihin aikoihin Perugiassa ja ihmisiä velloi massana pitkin pääkatua. Nyt oli hiljaista.

Perugia

Perugiasta suuntasimme ystävämme luo Civitanova Marcheen (Marchen maakunta). Google kartan mukaisesti valitsimme moottoritien, paitsi moottoritie oli korjauksen alla ja jouduimme suurimman osan matkaa kiertelemään vuoristotietä rekkojen seurassa. Vasta loppumatkalla pääsimme takaisin moottoritielle. Civitanovassa vietimme muutaman ihastuttavan lomapäivän ja ystävämme avustuksella kiertelimme lähiseutuja. Kävimme katsomassa mustaa Madonnaa Loretossa. Osa ihmisistä rukoili patsaan edessä ja huoneeseen, jossa patsas on, pääsi vain muutama henkilö kerrallaan. Lisäksi vartija jatkuvasti hyssytteli, koska edes jonossa ei olisi saanut kaiketikaan puhua. No, välillä kuiskuttelimme maskiemme läpi hiljaa kuitenkin.

Loreton katedraali

Kävimme myös Recanatissa, joka tunnetaan paristakin syystä. Yksi kaikkien aikojen suurimmista tenoreista, Beniamino Gigli, syntyi Recanatissa. Kaupungista löytyy hänelle omistettu museo. Toinen merkkihenkilö, joka oli kotoisin Recanatissa on italialainen runoilija Giacomo Leopardi. Itse henkilökohtaisesti en tunne Leopardin teoksia, mutta perheen nuoriso Italiassa koulunsa käyneinä tuntevat ko. runoilijan teokset erittäin hyvin

Recanati

Marchesta jatkoimme sitten matkaa kohti Apuliaa. Ensimmäiset 100 km ajoimme tietyömaiden seassa. Osa työmaista näytti kyllä siltä, ettei niissä kukaan töitä tehnyt, mutta olivat kuitenkin siellä liikennettä häiritsemässä. Kun olimme ohittaneet Pescaran pääsimme vasta ajamaan kunnolla. Apuliaa kohti tullessamme maisemat muuttuivat yhä kuivemmiksi ja karummiksi. Auton mittari näytti paikoitellen ulkolämpötilaksi +39. Seuraava etappimme oli Molfetta, jossa tapasimme yhtä ystäväämme perheineen herkullisen myöhäislounaan merkeissä. Molfetta vaikutti kauniilta, vanhalta kaupungilta.

Molfetta

Illalla sitten saavuimme Polignano a Mareen. Olimme vuokranneet asunnon 5 päiväksi. Asunto oli tilava ja varustettu pesukoneella, joka on aina reissatessa tarpeen. Isoin ongelma asunnossa oli, että kuten varaussivustolla sanottiin, niin siellä oli ilmastointi. Ilmastointi tosin oli vain olohuoneessa ja yläkerrassa olevissa makuuhuoneissa ei ollut. Makuuhuoneemme katossa oli jonkinlainen tuuletin, mutta laitettuani sen kerran päälle en enää laittanut turvallisuuteni vuoksi uudelleen. Niin paljon se heilui pyöriessään, että jopa mieheni totesi, että antaa olla. Nuorison huoneessa oli vain pieni pöytätuuletin. Siksi nukkuminen oli mitä oli, koska päivisin ulkona oleva 35 asteen kuumuus lämmitti yläkerran kuumaksi.

Polignano a Mare

Lisää matkastamme Italian halki kerron seuraavassa kirjoituksessa. Lopuksi sanoisin, että ainakin silloin heinäkuun loppupuolella, kun matkustimme, kaikki sujui hyvin – ihmiset käyttivät maskia kiitettävästi sisätiloissa, rannalla yritettiin pitää etäisyyttä toisiin, käsidesiä oli joka paikassa saatavilla.

 

 

 

Hybridikansalainen

Aina silloin tällöin täällä ulkomailla asuessa alkaa miettiä omaa kansalaisuusidentiteettiä. Olen nyt asunut parikymmentä vuotta Italiassa, mutta toistaiseksi itselläni on vain Suomen kansalaisuus. Kuuntelin äsken monen kehuman kappaleen Minun Suomeni, jota en ennestään tuntenut. Tämän laulun innoittaman aloin pohtia omaa identiteettiäni. Miten vuosien ulkomailla elo vaikuttaa kansalaisuustunteeseen?

Tiedän paljon ulkosuomalaisia, jotka jollain tasolla aina kaipaavat Suomeen. Itse koen usein melkein syyllisyyttä, että en ikävöi Suomea, vaikka onhan Suomi isänmaani ja syntymämaani ja olen kansallisuudeltani suomalainen. Toisaalta jo hyvin nuorena haaveilin, että muutan pois Suomesta – kaipa se oli jotain ikuista kaukokaipuuta. Toisaalta voi miettiä mitä on suomalaisuus? Omassa nuoruudessani koulussa hoettiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mainoksissa pellava hiuksinen poika lähetti maitoa viljapeltojen keskeltä pellavapäiselle tytölle kaupunkiin. Tietyllä lailla voisi sanoa, että Suomessa opetettiin uskomaan, että Suomessa kaikki on paremmin kuin muualla. Varsinkin 80-luvulla Suomi eli todellista nousukautta, töitä riitti kaikille ja elämä hymyili. 90-luvun alussa sitten tämä kaikki romahti ja kovaa. Vasta asuessani ulkomailla opin, ettei kaikki Suomessa ole niin erinomaista vaan moni asia toimii paremmin ulkomailla.

Asuttuani yli 20 vuotta ulkomailla moni käsitys Suomesta on muuttunut. Nykyään Suomeen mennessä en enää mene kotiin, mutta en myöskään ulkomaille. Toisaalta palaan omieni joukkoon, puhun kieltä ja ymmärrän (lähes) kaiken. Toisaalta käyttäydyn välillä ”väärin”. Tervehdin tuntemattomia vastaantulijoita kerrostalon pihalla, kaupassa etsin muovihanskoja vihannesosastolla, välillä unohdan, etten voi ostaa viiniä supermarketista ja olutta vain tiettyyn aikaan. Baarissa unohdan sanoa, kuinka paljon haluan viiniä ja kun baarimikko katsoo pitkään, olen vähän aikaa yhtä hämmästyneen näköinen, kunnes huomaan hinnaston, jossa määrät mitä voi pyytää. Kerran erehdyin pyytämään väärän määrän, koska jonkun minusta epälogiikan mukaan viiniä voi pyytää vain 12, 16 tai 24 cl, mutta ei 20 cl. Italiassahan pyydetään vain ”un prosecco” ja baarimikko kaataa oman halunsa mukaan – joku kaataa erittäin reippaalla kädellä, joku huomattavasti niukemmin.

Itse olen sitä mieltä, etten ole enää suomalainen enkä ole muuttunut italialaiseksi. Vuosien kuluessa olen muokkautunut joksikin kulttuurien sekoitukseksi. Monet italialaiset tavat ovat muuttuneet osaksi normaalia minääni, mutta joitakin suomalaisia piirteitä on säilynyt. Yksi esimerkki on, että lockdownin aikana noudatin hyvin tarkasti sääntöjä, koska pelkäsin saavani sakot ja merkinnän rikosrekisteriin. Normaalioloissa ajan autoa italialaisittain eli nopeusrajoitukset ovat pääasiassa viitteellisiä, turvavälejä on mahdotonta pitää – mutta en kuitenkaan pysty parkkeeraamaan keskelle katua ja laittamaan hätävilkut päälle käydäkseni pikaisesti, vaikka baarissa. Eli tämä sääntöjen noudattaminen on iskostunut syvälle kasvaessani Suomessa ja siksi rikon huomattavasti vähemmän sääntöjä kuin keskiarvoitaliano. Joskus toivon, että osaisin ottaa, yhtä löysin rantein kuin paikalliset – siinä olen onnistunut vain osittain.

Olenko sitten enemmän suomalainen vai italialainen vai mikä olen? Voisin lanseerata käsitteen hybridikansalainen – olen jonkinlainen sekoitus suomalaisuutta ja italialaisuutta, molemmat puolet tulevat esille jokapäiväisessä elämässä ja näin on hyvä. Suomalaispiirteeni muistuttavat juuristani, italopiirteet taas osoittavat sopeutuneeni tänne ja että täällä on hyvä olla tällä hetkellä.

Millaisia kokemuksia teillä on kansalaisuusidentiteetistä? Oletteko hybridikansalaisia?

 

 

Vapauden ensiaskeleet lockdownin jälkeen

Vihdoin koitti se päivä, kun Italia hellitti koronarajoituksia. Viime maanantaina 4.5 saimme luvan ulkoilla muuallakin kuin pihallamme. Lisäksi ravintolat saavat tarjota take away palvelua, tähän asti ravintolat saivat vain tuoda kotiin. Yhä vaaditaan lupa liikkumiseen, mutta esim. urheilemaan saa mennä autolla kauemmaksikin ja ainahan voi laittaa syyksi apteekissa käynnin tai ruokaostokset. Mutta miltä tämä vapaus tuntuu 2kk lockdownin jälkeen?

Itse lähdin heti maanantaina aamupäivällä sauvakävelemään. Menin kävelemään niityille ja metsiin, koska siten pystyin liikkumaan ilman maskia. Kieltämättä oli outo tunne lähteä lenkille – tuntui, että kaksi kuukautta on kulunut hukkaan olemalla vain kotona. Luonto on herännyt eloon sinä aikana, kun me ihmiset olimme sisällä. Pellot olivat vihreät ja puita oli kaadettu tutuista paikoista.

Täällä maski on oltava päällä kaikkialla. Tosin nyt viikolla luin, että periaatteessa urheillessa ei tulisi pitää, koska jotkut ovat pyörtyneet hengitettyään liikaa hiilidioksidia. Tiedä sitten mikä on sääntö, itse pidin päällä kadulla, kun näin muita ihmisiä, muuten otin sen pois. Tiistaina uskaltauduin vakiokauppaani, jonne en ollut päässyt kuukausiin. Kauppaan mennessä pitää olla maski ja hanskat ja lisäksi tullessa mitataan kuume. Pääsin sisälle alle 10 minuutin jonotuksella. Mutta kyllä taas oli hermot mennä, kun omien muovihanskojen päälle piti laittaa perinteiset vihannesosastolla käytettävät muovihanskat. Näillä tuplahanskoilla sitten yritin avata muovipussia. En ollut ainoa, joka tuskaili siellä muovipussien kanssa. Yllättäen kaupassa oli muutama tuote loppu, joka tuossa hyvätasoisessa supermarketissa on yllättävää. Hinnat olivat tietyissä tuotteissa ehkä aavistuksen korkeammat, mutta inhimillisemmät kuin pikkukaupoissa, joissa jouduin käymään kaksi kuukautta.

Ainakin alkuviikosta kadut olivat vielä autiot kylässämme. Juuri äsken juttelin Comossa asuvan ystäväni kanssa, ja hänkään ei ole vielä poistunut kotoaan. Tuntuu, että moni on tosi varovainen vielä. Paikallinen nuoriso kulkee kadullamme ja ajelle autolla edestakaisin. Suurimmalla osalla kävelijöistä on maski. Mieheni oli lenkillä poikamme kanssa, niin heti joku oli huutanut, että olette liian lähekkäin. Sitten totesi, että ai, te olettekin isä ja poika. Näitä pikkunatseja on löytynyt koko karanteenin ajan, kylämme FB-sivulla alkuaikoina joku säännöllisesti kirjoitti, miten kadulla XXX oli liikaa hänestä ihmisiä liikkeellä – hän katseli ikkunasta eikä voinut tietää miksi ihmiset olivat liikkeellä.

Millaisia jälkiä 2kk pakkokaranteeni jättää? Itse huomaan olevani jotenkin levoton, ehkä nyt, kun pääsee liikkumaan, olotila tasoittuu. Moni ystävistäni on kuvaillut olotilaansa tylsistyneeksi. Aluksi kaikki touhuivat kotona, mutta karanteenin aina vaan jatkuessa into laantui vähitellen. Itsekin suunnittelin paljon – tein vähän. Kokemuksena tämä lähentää itseäni Italiaan, vain toinen näin täydellisen lockdownin kokenut ymmärtää mitä se tarkoittaa. Voin kertoa Suomessa sukulaisille ja kavereille, mutta koska siellä rajoitustoimet ovat olleet hyvin lieviä Italiaan verrattuna eivät he voi ymmärtää täysin millaista se on, kun vapaus liikkua viedään yhtäkkiä. Uskon, että tämän kokemuksen muistan aina, en olisi ikinä kuvitellut joutuvani kokemaan tällaista. Itse en muuttunut mitenkään paremmaksi ihmiseksi, arvostan vapautta entistäkin enemmän. Jos Italiaan ei nyt iske heti uutta lockdownia ja epidemia-aaltoa, olkoon tämä viimeinen kirjoitukseni koronasta.

 

Nainen Italiassa

La donna è mobile
Qual piuma al vento
Muta d’accento
E di pensiero

Giuseppe Verdi, Rigoletto

 

Suomalaisena naisena eläminen Italiassa on aina välillä vaatinut erittäin suurta mentaalista joustavuutta. Toisaalta olen joutunut laajentamaan katsontakantaani ja miettimään mikä elämässä on tärkeää. Myönnän, että itsestäni on tullut paljon perhekeskeisempi täällä, mutta olen myös oppinut arvostamaan suomalaista tasa-arvoa. Muistan aina, kun asuin vuoden Torinossa 1994–1995 tulevan mieheni valmistellessa väitöskirjaa yliopistolla stipendiaattina, miten opin sanan casalinga eli kotirouva. Opiskelin itsekseni päivät pitkät italiaa lukemalla paikallista lehteä La Stampa sanakirjan avulla. Oli muuten tehokas tapa oppia kieltä ja politiikkaa. Juuri niinä vuosina Italiassa tapahtui poliittisesti mullistavia asioita, joita sitten sanakirjan turvin tavasin lehdestä. Palatakseni sanaan casalinga – monessa uutisessa, joissa käsiteltiin esim. onnettomuuksia esiintyi sana casalinga. Suomessa en tuntenut yhtään kotirouvaa ja siksi olin hämmästynyt miten yleinen ammatti se oli Italiassa.

Suomessa opin käsittämään miehen ja naisen tasa-arvoisina henkilöinä. Tosin ikävä kyllä ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa sain tuta, ettei Suomessakaan tasa-arvo aina toteudu. Kuitenkin Suomi oli yksi maailman ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden ja naisella on jo kauan ollut mahdollisuus osallistua työelämään kattavan tarhaverkoston avulla. Muutimme mieheni kanssa toisen kerran Italiaan vuonna 2000. Niihin aikoihin esikoinen oli vajaa 3-vuotias, joten tein sivutöinä käännöksiä. Melko pian muuttomme jälkeen aloin odottamaan toista lasta, joten jatkoin käännösten tekemistä. Esikoisen laitoimme tarhaan, koska olihan tärkeää lapselle oppia kieli.

Lasten myötä opin paljon naisten asemasta Italiassa. Äitimyytti elää ja voi hyvin yhä täällä katolisessa Etelä-Euroopassa. Äitejä arvostetaan aivan uskomattoman paljon ja mamma on perheen peruspilari. Täällä oli aivan normaalia, että olin lasten kanssa kotona tai olin kotona kuopuksen kanssa esikoisen ollessa tarhassa mitä korvatulehduksilta ehti. Täällä on tavallista, että lapset menevät tarhaan 3-vuotiaina vaikka äiti olisi kotona. Kukaan ei kysellyt mitä työtä teen tai miksi en ole töissä. Suomesta tosin aina välin kantautui kommentteja, miten olin vain kotona hoitamassa lapsia ja mies elätti. Lasten aloittaessa koulun huomasin lisää epätasa-arvoa. Kun menin opettajien kanssa juttelemaan niin olin aina mamma ja vaikka olin ulkomaalainen opettajat olettivat, että olen yhtä ylisuojeleva ja asenteiltani samanlainen kuin italomammat. Opin vähitellen, että oikein tärkeissä asioissa viesti meni ihan eri tavalla perille, kun laitoin miehen asialle. Kummasti arvostus oli ihan eri luokkaa. No, välillä olin tyytyväinen, kun mies joutui hoitamaan asioita enkä aina minä.

Oma ystäväpiirini täällä koostuu vain naisista, jotka käyvät töissä. Löytyy kokkia ja opettajaa ja palkanlaskijaa, osa korkeasti koulutettuja osa vain pakollisen koulun käyneitä. Kaikilla myös mies töissä. Suurimmalla osalla lapset vielä koulussa tai opiskelemassa, mutta ne lapset, jotka jo valmistuneet ammattiin ovat kaikki töissä tai ainakin pyrkimässä työelämään. Mutta nyt sitten iski koronakriisi Italiaan. Koulut ovat olleet kiinni helmikuun lopusta Lombardiassa, isovanhempien ei pitäisi hoitaa lapsenlapsia kuten tähän asti on ollut tapana useissa perheissä eli jonkun on hoidettava lapsia varsinkin nyt, kun Italia alkaa avautua ja ihmiset menevät töihin. Ikävä kyllä moni nainen joutuu luopumaan töistään, koska lapsille ei ole paikkaa, minne mennä koulujen ja tarhojen ollessa kiinni. Yhä kuitenkin yleensä nainen ansaitsee vähemmän perheessä eli siksi nainen jää kotiin. Valtio pyrkii tukemaan perheitä antamalla babysitter-palveluseteleitä ja laatimalla säädöksiä vanhempainvapaista, mutta eivät nämä ratkaisen tilannetta. Nyt monet vanhemmat odottavat pelolla avataanko kesätoimintaa lapsille. Ilman järjestettyä kesätoimintaa perheet ovat pulassa.

Juuri jotkut asiantuntijat totesivat, että tuleva taloudellinen lama iskee nimenomaan naisiin. Vuoden 2019 väestölaskennan mukaan naisten työllisyysaste Italiassa oli EU:n alhaisin eli 56,2 %, Suomessa vuonna 2018 naisten työllisyysaste oli 70,6 %. Iso ero on nuorten naisten työllisyydessä – Italiassa naisten työttömyys ikäluokassa 15–24 vuotta on 34,8 % kun EU:n vastaava luku on 14,5 %. Jos vertaillaan perheellisten naisten ja miesten työllisyyttä Italiassa ero on yksi suurimmista Euroopassa. Euroopassa ero on 18,8 prosenttipistettä ja Italiassa ero on yli 28 prosenttipistettä.

Hämmästyttävintä on, että monet naiset valitsevat casalinga roolin, he haluavat omistautua kodille ja perheelle. Yksi syy on, että alle 3-vuotiaiden julkisen puolen hoitopaikkoja on vähän ja yksityisen puolen maksavat liikaa monelle perheelle ja usein nekin ovat täynnä. Lisäksi koulut ovat kesäisin kiinni 3kk ja kaikilla ei ole isovanhempia, jotka hoitaisivat lapsia vanhempien ollessa töissä. Nyt kun Italian jo ennestään korkea työttömyys pahenee entisestään en näe naisten työllistymismahdollisuuksia kauhean valoisina. Ikävä kyllä yhä Italiassa vallitsee työmarkkinoilla epätasa-arvo ja vaikka nainen perheessä on keskeinen, on ulkopuolinen yhteiskunta miesten. Italiassa puuttuu yhä naisten yleinen emansipaatio. Joskus vuosia sitten äideiltä oli kysytty mitä he toivovat tyttäristään (ammatillisesti) ja vastaus oli velina (TV-ohjelmissa keikistelevät, vähäpukeiset tytöt) ja aviomieheksi mielellään jalkapalloilija (ei tarvitse miettiä urasuunnitelmia).

Tyttäreni kirjoittaa nyt kesällä ylioppilaaksi ja kun kuuntelen hänen italialaisia ystävättäriään huomaan nuorten naisten emansipoituneen. Kaikki suunnittelevat opintoja lukion jälkeen ja osa on hyvinkin uratietoisia. Ehkä tämä äitimyytissä elävä Italiakin vähitellen modernisoituu ja yhteiskunta ymmärtää naisten työpanoksen merkityksen yhteiskunnalle.

 

Lähteet: https://www.ilmessaggero.it/economia/news/censis_italia_ultima_in_ue_per_l_occupazione_femminile-4877732.html

Occupazione femminile: l’Italia è penultima in Europa. Ma alle donne va bene così?

 

Valoa tunnelin päässä

Vihdoinkin vaikuttaa, että Italiassa lockdown loppuu 4.5. Toistaiseksi lauseet ovat vielä olleet varovaisia ja konditionaalia on viljelty laajasti. Viimein muutama päivä sitten Conte, Italian pääministeri, totesi, että lockdown ei voi jatkua ikuisesti ja siksi meidän on sopeuduttava elämään koronaviruksen kanssa. Hän totesi, että yhteiskunta ei kestä loputonta lockdownia eli talous romahtaa ja ihmiset eivät kestä psykologisesti. Nyt jo täällä on muutama tehdas saanut luvan avata ovensa, ja Lombardiassa lastenvaateliikkeet ovat aloittaneet uudelleen toimintansa. Ensi viikolla taas pitäisi muutaman tehtaan saada lupa avata ovensa ja sitten 4.5 asukkaat saisivat takaisin liikkumavapauden – tosin aluksi vain oman maakunnan rajojen sisällä.

Ravintolat ja baarit, kampaajat ja kauneushoitolat joutuvat odottamaan luultavasti vielä vähän kauemmin. Ravintolat ja baarit tulevat olemaan viimeiset, jotka aukeavat. Kampaajat ja kauneushoitilat saavat luultavasti avata ovensa 11.5 tai ne saavat avata, jotka vielä ovat tämän 2kk lockdownin jälkeen toiminnassa. Toivon, että luottokampaajani jatkaa toimintaansa muuten joudun etsimään uuden kampaajan ja jokainen nainen tietää miten hankalaa on löytää juuri se itselle sopiva kampaaja, joka tietää epämääräisistä vihjeistä, miten leikata ja mikä väri sopii. Pelkään myös, että moni tuttu baari ja ravintola on sulkenut ovensa lopullisesti. Ravintolat ja baarit pohtivat kuumeisesti, miten säilyttää turvaväli asiakkaiden kesken, on ehdotettu pleksilaseja pöytien väliin ja isompia välejä pöytien väliin eli käytännössä puolet paikoista poistuisi. Nämä ratkaisut kaikki aiheuttavat, että asiakasmäärät laskevat jyrkästi ja kannattavuus kärsii varsinkin, kun baareilla ja ravintoloilla on käytännössä 3kk pakkotauko ollut toiminnassa. Lisäksi turismi on seis ja kukaan ei tiedä missä mittakaavassa turismia on tänä kesänä. Ulkomaisia turisteja tuskin tulee isommissa määrissä eli lähinnä turismin on laskettava kotimaisiin turisteihin. Ikävä vaan, että harvalla on varaa tänä kesänä matkustella. Italiassa on perinteisesti ollut melko korkea työttömyys ja alhainen työssäkäyntiprosentti. Pandemia myötä työttömyys räjähtää käsiin, joka aiheuttaa ettei ihmisillä ole varaa matkustella edes Italian sisällä.

Ajatus, että voi taas poistua talosta ilman lupalappua ja syyllistä oloa tuntuu houkuttelevalta. Toisaalta mietin miten tämä 2kk eristäytyminen on ihmisiin vaikuttanut. Osaammeko enää olla sosiaalisia vai pelkäämmekö toisia ihmisiä, koska juuri se toinen voi olla joku supertartuttaja? Täällä maskien käyttö on pakollista ja turvavälit on säilytettävä. Mutta, tuntien italialaisten ”huolettomuuden” niin pelkään, kuinka kauan näitä välejä muistetaan pitää. Italialaisethan ovat yleisesti ottaen hyvin sosiaalisia ja haluavat kokoontua yhteen nauttimaan aperitiivin ja viettämään aikaa yhdessä. Kaikki tämä tulee muuttumaan. Isoja väkijoukkoja ei saa olla ja nuorisoa saa olla korkeintaan 3 henkilöä yhdessä jne.

Kaupat aukeavat myös vähitellen toukokuussa ja niissäkin on tarkat säännöt, miten asiakkaita saa päästää sisään. Lisäksi kaikki asiakkaiden sovittamat kengät ja vaatteet vaaditaan desinfioitavaksi jokaisen sovituksen jälkeen. Tämä tulee aiheuttamaan kustannuksia liikkeille ja hankaloittamaan asiointia. Nyt jotkut supermarketit ovat lanseeranneet appeja, joilla voi varata ajan virtuaalijonosta eli varaat ajan ja voit mennä sovittuna aikana kauppaan. Lisäksi monet kaupat ovat lisänneet online-palveluja, vaikka itse olen sitä mieltä, että tämän lockdownin suurimpia ongelmia kuluttajille ovat olleet vaikeudet tehdä online-tilauksia – joko kaikki kotiinkuljetusajat ovat olleet loppu koko ajan tai kaupan sivuille ei ole edes päässyt sisälle.

Mitä sitten teen, kun lockdown on ohi? Ensimmäiseksi haluan mennä pitkälle kävelylenkille ilman syyllistä oloa, voisin melkein mennä, vaikka Comoon saakka kävelemään järven rannalle, mutta ehkä odotan muutaman päivän, koska moni muukin varmaan haaveilee samasta asiasta. Haaveilen rentouttavasta aperitiivista lämpimässä illassa Como-järveä katsellen. Huomaan, että kaipaan pieniä, arkipäiväisiä asioita. Yhteen sanaan kiteytettynä kaipaan VAPAUTTA. Toisaalta tiedän, että kaikki tulee olemaan erilaista ja paluuta entiseen ei ole ehkä koskaan. Emme ehkä koskaan enää ole samalla lailla vapaita kuin ennen pandemiaa ja sen hyväksyminen ei tule olemaan helppoa.

 

Koronamietteitä Lombardiasta

Entinen normaali loppui täällä Lombardiassa helmikuun lopussa, kouluthan suljettiin 24.2. Enpä osannut silloin kuvitella, että 20.4 olisin yhä kotona liikkumiskiellossa ja koulut olisivat kiinni ja luultavasti pysyvätkin syksyyn asti. Koulujen sulkemisen jälkeen alkoi tulla yhä uusia rajoituksia tiheään tahtiin. Maaliskuun 9. päivä koko Italia laitettiin lockdown-tilaan. Vähän myöhemmin tuli kielto liikkua kotoa ilman painavaa syytä eli käytännössä liikkeelle sai lähteä vain kauppaan, apteekkiin, lääkäriin tai töihin. Lenkkeilykin kiellettiin jossain vaiheessa. Mutta miten ihminen sopeutuu siihen, että yhtäkkiä perusoikeus eli oikeus vapaaseen liikkumiseen otetaan pois?

Aluksi iski pelko, iskeekö virus perheeseen. Lisäksi tuli ahdistus siitä, ettei saanut liikkua minnekään, TV:stä tulvi vain uutisia koronaviruksesta ja joka päivä protezione civile kertoi kuinka monta uutta kuollutta ja sairastunutta on. Ensimmäisen kerran kun menin kauppaan, ulkona oli pilvinen, synkkä alkukevään päivä. Ihmiset jonottivat supermarketin ulkopuolella kiltisti. Pelkästään matka sinne oli pelottava, koska en ollut varma oliko itselläni oikeutta mennä sinne. Olin täyttänyt lupalappuun, että menen kauppaan, mutta entä jos poliisi pysäyttää tarkastukseen ja antaa sakot. Matkalla oli tarkastuspiste, mutta itseäni ei pysäytetty. Myöhemmin tulikin sitten määräys, että oman kunnan alueelta ei saa poistua. Yhä minulla on lähes rikollinen olo, kun lähden kauppaan –  pitää olla mukana lupalappu ja poliisi voi pysäyttää koska tahansa ja tarkistaa miksi olet liikkeellä.

Kuntayhtymäämme kuuluu 4 pikkukuntaa ja alueella on 3-4 pienehköä kauppaa. Valikoimat ovat hyvin rajoittuneet ja hinnat olivat jo aikaisemmin korkeat ja epidemia aikana nousseet entisestään. Eilen luin tiedotteen kunnan sivuilta, että saamme mennä kauemmaksi kauppaan eli nyt pääsen pariin isompaan supermarkettiin. Tämä helpottaa jo huomattavasti elämää. Yksi syy luvan antamiseen provinssin päättäjiltä oli juuri, että lähikauppojemme valikoimat ovat pienet ja hinnat korkeat. Viimeksi kun kävin vajaa viikko sitten yhdessä lähikaupoistamme olin hämmästynyt – ulkona ei jonoa, ovella Punaisen Ristin edustajat antoivat desinfiointiainetta ja mittasivat kuumeen. Kaupan sisällä oli vähän paremmin tavaraa saatavilla, mutta erityisesti ihmetytti ihmisten vähyys. Väistämättä tuli mieleen onko ihmisillä rahat loppu.

Koulut ovat olleet kiinni jo kohta 2kk. Koulusta riippuen etäopiskelu on käynnistynyt enemmän tai vähemmän hyvin. Itse huomaan, että nuorisolle tämä on luultavasti raskainta. He eivät voi nähdä kavereitaan, heillä ei ole laisinkaan ”omaa elämää” vaan kaikki tapahtuu kotona. Jokainen muistaa kuinka nuorena oli oma elämä, joka ei kuulunut vanhemmille ja sitten oli perheen kanssa jaettava elämä. Toinen ryhmä, joka on myös saanut kärsiä kohtuuttomasti ovat lapset. Heiltä on kielletty kaverien lisäksi myös heille luontainen tarve purkaa energiaa ulkona leikkien ja touhuten. Nyt heidät on suljettu sisälle neljän seinän sisälle viikoiksi. Tätä pidän myös isona virheenä Italian viranomaisten puolelta. Näen tässä kadullamme usein isän ulkoilevan pienen tyttärensä kanssa ja mahdollisuus ulkoilla pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus oli lockdown tai ei.

Kaikki ovat varmasti lukeneet, että koronaviruspandemian taloudelliset seuraukset tulevat olemaan valtavat. Goldman Sachs arvioi, että Italiassa työttömyys nousee 17% ja IMF:n ennusteiden mukaan Italian bkt laskisi -9.1%. Kun näitä lukuja tarkastelee jokainen ymmärtää, että kyseessä on hirvittävä katastrofi Italialle. Näiden lukujen sosiaalisia vaikutuksia emme tiedä, mutta voimme vain kuvitella. Italian valtio on jo tehnyt ensimmäiset tukipaketit, yksityisyrittäjille maksettiin maaliskuun osalta 600€ ja keskustelun alla on, että huhti- ja toukokuulta summa nousisi 800€/kk. Lisäksi yrityksillä on mahdollisuus saada valtion takaamaa lainaa alhaisella korolla. 25000€ saakka valtio takaa 100% ja siitä ylöspäin porrastetusti. Mietin kuinka moni baari, ravintola, kampaaja jne. pienyrittäjä menee konkurssiin tämän lockdownin vuoksi. Herää myös kysymys, milloin hoidon seuraukset ovat vakavampia kuin itse tauti. Täällä suunnitellaan vähitellen avaamista toukokuun alussa, vaikka yhä Italiassa on satoja kuolleita päivässä ja tuhansia uusia tartuntoja. Raaka totuus on, että mikään maa ei voi jatkaa loputtomiin lockdown- tilaa, taloudelliset seuraukset tulevat liian raskaiksi. Taloudellisten seurausten lisäksi ihmisten psykologinen kestävyys joutuu koetukselle. Demokraattisessa, eurooppalaisessa maassa kasvaneelle ihmisille liikkumisvapauden rajoittaminen on järisyttävä kokemus. Pahinta on, että tästä tulee jonkinlainen uusi normaali ainakin joksikin aikaa. Koulunkäynti mullistuu, koska oppilaiden välillä on oltava turvaväli koko ajan, julkisissa kulkuneuvoissa matkustaminen tulee muuttumaan, koska turvaväli, kaupoissa on säilytettävä turvaväli jne. Lombardiassa on tällä hetkellä voimassa pakko pitää maskia julkisilla paikoilla. Itse koen maskin pidon erittäin epämiellyttäväksi, mutta sopeudun. Tällä hetkellä odotan vain koska voin mennä kauppaan ilman rikollista oloa, koska pääsen lenkille oman puutarhan ulkopuolelle, koska voin mennä ihailemaan Lago di Comon kauneutta – näillä näkymin hyvällä tuurilla toukokuun alkupäivinä voin tehdä kaikki nämä.