Aihearkisto: kansalaisuus

Hybridikansalainen

Aina silloin tällöin täällä ulkomailla asuessa alkaa miettiä omaa kansalaisuusidentiteettiä. Olen nyt asunut parikymmentä vuotta Italiassa, mutta toistaiseksi itselläni on vain Suomen kansalaisuus. Kuuntelin äsken monen kehuman kappaleen Minun Suomeni, jota en ennestään tuntenut. Tämän laulun innoittaman aloin pohtia omaa identiteettiäni. Miten vuosien ulkomailla elo vaikuttaa kansalaisuustunteeseen?

Tiedän paljon ulkosuomalaisia, jotka jollain tasolla aina kaipaavat Suomeen. Itse koen usein melkein syyllisyyttä, että en ikävöi Suomea, vaikka onhan Suomi isänmaani ja syntymämaani ja olen kansallisuudeltani suomalainen. Toisaalta jo hyvin nuorena haaveilin, että muutan pois Suomesta – kaipa se oli jotain ikuista kaukokaipuuta. Toisaalta voi miettiä mitä on suomalaisuus? Omassa nuoruudessani koulussa hoettiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mainoksissa pellava hiuksinen poika lähetti maitoa viljapeltojen keskeltä pellavapäiselle tytölle kaupunkiin. Tietyllä lailla voisi sanoa, että Suomessa opetettiin uskomaan, että Suomessa kaikki on paremmin kuin muualla. Varsinkin 80-luvulla Suomi eli todellista nousukautta, töitä riitti kaikille ja elämä hymyili. 90-luvun alussa sitten tämä kaikki romahti ja kovaa. Vasta asuessani ulkomailla opin, ettei kaikki Suomessa ole niin erinomaista vaan moni asia toimii paremmin ulkomailla.

Asuttuani yli 20 vuotta ulkomailla moni käsitys Suomesta on muuttunut. Nykyään Suomeen mennessä en enää mene kotiin, mutta en myöskään ulkomaille. Toisaalta palaan omieni joukkoon, puhun kieltä ja ymmärrän (lähes) kaiken. Toisaalta käyttäydyn välillä ”väärin”. Tervehdin tuntemattomia vastaantulijoita kerrostalon pihalla, kaupassa etsin muovihanskoja vihannesosastolla, välillä unohdan, etten voi ostaa viiniä supermarketista ja olutta vain tiettyyn aikaan. Baarissa unohdan sanoa, kuinka paljon haluan viiniä ja kun baarimikko katsoo pitkään, olen vähän aikaa yhtä hämmästyneen näköinen, kunnes huomaan hinnaston, jossa määrät mitä voi pyytää. Kerran erehdyin pyytämään väärän määrän, koska jonkun minusta epälogiikan mukaan viiniä voi pyytää vain 12, 16 tai 24 cl, mutta ei 20 cl. Italiassahan pyydetään vain ”un prosecco” ja baarimikko kaataa oman halunsa mukaan – joku kaataa erittäin reippaalla kädellä, joku huomattavasti niukemmin.

Itse olen sitä mieltä, etten ole enää suomalainen enkä ole muuttunut italialaiseksi. Vuosien kuluessa olen muokkautunut joksikin kulttuurien sekoitukseksi. Monet italialaiset tavat ovat muuttuneet osaksi normaalia minääni, mutta joitakin suomalaisia piirteitä on säilynyt. Yksi esimerkki on, että lockdownin aikana noudatin hyvin tarkasti sääntöjä, koska pelkäsin saavani sakot ja merkinnän rikosrekisteriin. Normaalioloissa ajan autoa italialaisittain eli nopeusrajoitukset ovat pääasiassa viitteellisiä, turvavälejä on mahdotonta pitää – mutta en kuitenkaan pysty parkkeeraamaan keskelle katua ja laittamaan hätävilkut päälle käydäkseni pikaisesti, vaikka baarissa. Eli tämä sääntöjen noudattaminen on iskostunut syvälle kasvaessani Suomessa ja siksi rikon huomattavasti vähemmän sääntöjä kuin keskiarvoitaliano. Joskus toivon, että osaisin ottaa, yhtä löysin rantein kuin paikalliset – siinä olen onnistunut vain osittain.

Olenko sitten enemmän suomalainen vai italialainen vai mikä olen? Voisin lanseerata käsitteen hybridikansalainen – olen jonkinlainen sekoitus suomalaisuutta ja italialaisuutta, molemmat puolet tulevat esille jokapäiväisessä elämässä ja näin on hyvä. Suomalaispiirteeni muistuttavat juuristani, italopiirteet taas osoittavat sopeutuneeni tänne ja että täällä on hyvä olla tällä hetkellä.

Millaisia kokemuksia teillä on kansalaisuusidentiteetistä? Oletteko hybridikansalaisia?