Pandemia on nyt kestänyt yli vuoden ja yhä jatkuu. Euroopassa korona iski ensimmäisenä Italiaan ja erityisesti tänne Lombardiaan. Siitä lähtien elämä täällä on ollut erilaisten rajoitusten sävyttämää ja en edes tiedä montako kuukautta olemme viettäneet enemmän tai vähemmän tiukassa lockdownissa. Maaliskuun 8 päivä 2020 Lombardia meni ensimmäiseen lockdowniin ja sen jälkeen Lombardia on mennyt lockdowniin 6 kertaa 12 kuukauden aikana. Siinä välissä on ollut useampi oranssikausi (saa liikkua oman kunnan alueella ilman lupalappua) ja muutama keltainen (saa liikkua maakunnan sisällä / koko Italiassa riippuen säädöksestä joka milloinkin voimassa). Kesällä koko Italia oli melko vapaa rajoituksista, mutta syksystä eteenpäin sitten ei vapautta ole pahemmin ollut.
Koulut ovat olleet vuorotellen auki ja kiinni. Opettajaystäväni kertovat, että toisen asteen kouluissa odotetaan pelolla oppilaita, jotka ovat käytännössä käyneet puolet yläasteesta etänä koulua, koska suuri osa kouluista ei ole saanut käsiteltyä opetussuunnitelmaan kuuluvia asioita. Sitten on sellaisia oppilaita, jotka varsinkin aluksi eivät pystyneet osallistumaan etäopetukseen joko tietokoneen puutteen vuoksi tai puuttuvan nettiyhteyden takia. Nyt jo kouluissa puhutaan Covid-sukupolvesta. Viime vuonna ylioppilaskirjoituksia muutettiin rajusti ja tänä vuonna oletettavasti seurataan viime vuoden mallia.
Pitkin vuotta viranomaiset ovat sanoneet, että tunnelin päässä näkyy valoa. No, oletettavasti näissä tunneleissa on ollut useampi maavyöry, kun se valo on aina hävinnyt näkyvistä. Tällä hetkellä sairaaloiden nuorispsykiatriset vuodepaikat ovat täynnä, julkisen puolen psykologit ja psykiatrit ylityöllistettyjä. Yliopistot tarjoavat psykologin palveluja ja niihin on pitkät jonot. Nuoriso oirehtii ja pahasti. Tytöt kuulema viiltelevät ja pojat oirehtivat väkivallalla.
Viime viikosta alkaen melkein joka päivä järjestetään mielenosoituksia ja osa niistä on muuttunut väkivaltaisiksi. Monet yksityisyrittäjät ovat epätoivoisia, koska tietyt sektorit ovat olleet käytännössä vuoden kiinni. Ravintolat ovat kuukausia kaupalla voineet tarjota vain take awayta tai kotiinkuljetusta, baarit vain take awayta. Kesällä ravintolat pystyivät vähän hengähtämään, mutta syksystä alkaen niiden toiminta on ollut äärimmäisen rajoitettua. Turismisektori on myös kärsinyt raskaasti. Lombardia oli juuri pari kolme viikkoa täydellisessä lockdownissa ja nyt olemme vähän löysemmässä lockdownissa eli voimme kulkea oman kunnan alueella ilman lupalappua ja kaikki kaupat ovat auki, ravintolat ja baarit tarjoavat yhä vain take awayta. Tänään vein yhden kaulakorun korjattavaksi ja sain kuulla, että täyden lockdownin aikaan koruliikkeet saivat olla auki korjauksia varten, mutta he eivät saaneet myydä. Tämä ja moni muukin määräys menee tavallisen kansalaisen ymmärryksen yli.
Miltä tämä kaikki tuntuu? Itselläni kaikki työt ovat Online, tilaan ruokakaupasta kotiinkuljetuksen, Amazon tuo sitten lähes muun tarvittavan. Viikon kohokohta on, jos pitää mennä jonnekin kodin ulkopuolelle hoitamaan asioita. Viimeksi olen tavannut ystäviäni joskus helmikuun lopussa. Viime aikoina soitellessa ystävieni kanssa olen huomannut, että ihmiset eivät tahdo enää jaksa tätä ikuista rajoitusten kanssa elämistä. Koko ajan takaraivossa jäytää ajatus, että nyt on luvallista tehdä tätä niin teen, koska kohta ehkä olemme taas lockdownissa. Mitään pitkän ajan suunnitelmia ei kannata tehdä. Asun parin kilometrin päässä Sveitsin rajasta ja yleensä käyn tankkaamassa Sveitsissä. Nyt ei rajan yli pääse ilman syytä (kun periaatteessa saa liikkua vain oman kunnan alueella ilman lupalappua) ja ei tosin autoakaan tarvitse tankata, kun ei sillä kukaan paljon minnekään kulje.
Kuten otsikossa totesin, että jaksaa tai ehkä ei. Ihminen on sosiaalinen olento ja kaipaa muiden näkemistä ja juttelua muiden kuin perheen jäsenten kanssa juttelua. En edes osaa kuvitella yksinäisten ihmisten elämää tässä tilanteessa. Itse haluaisin mennä rauhassa pienille retkille, käydä Comossa (provinssien pääkaupunkeihin meno kiellettyä) ihailemassa järveä, nauttia aperitiivin ystävien kanssa, soittaa aamulla kaverille ja kysyä koska ehdittäisiin lounaalle. Kaikki tämä normaali on kiellettyä. Siksi voikin vain ihmetellä jaksaako tätä. Ehkä, ehkä ei.