Hybridikansalainen

Aina silloin tällöin täällä ulkomailla asuessa alkaa miettiä omaa kansalaisuusidentiteettiä. Olen nyt asunut parikymmentä vuotta Italiassa, mutta toistaiseksi itselläni on vain Suomen kansalaisuus. Kuuntelin äsken monen kehuman kappaleen Minun Suomeni, jota en ennestään tuntenut. Tämän laulun innoittaman aloin pohtia omaa identiteettiäni. Miten vuosien ulkomailla elo vaikuttaa kansalaisuustunteeseen?

Tiedän paljon ulkosuomalaisia, jotka jollain tasolla aina kaipaavat Suomeen. Itse koen usein melkein syyllisyyttä, että en ikävöi Suomea, vaikka onhan Suomi isänmaani ja syntymämaani ja olen kansallisuudeltani suomalainen. Toisaalta jo hyvin nuorena haaveilin, että muutan pois Suomesta – kaipa se oli jotain ikuista kaukokaipuuta. Toisaalta voi miettiä mitä on suomalaisuus? Omassa nuoruudessani koulussa hoettiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mainoksissa pellava hiuksinen poika lähetti maitoa viljapeltojen keskeltä pellavapäiselle tytölle kaupunkiin. Tietyllä lailla voisi sanoa, että Suomessa opetettiin uskomaan, että Suomessa kaikki on paremmin kuin muualla. Varsinkin 80-luvulla Suomi eli todellista nousukautta, töitä riitti kaikille ja elämä hymyili. 90-luvun alussa sitten tämä kaikki romahti ja kovaa. Vasta asuessani ulkomailla opin, ettei kaikki Suomessa ole niin erinomaista vaan moni asia toimii paremmin ulkomailla.

Asuttuani yli 20 vuotta ulkomailla moni käsitys Suomesta on muuttunut. Nykyään Suomeen mennessä en enää mene kotiin, mutta en myöskään ulkomaille. Toisaalta palaan omieni joukkoon, puhun kieltä ja ymmärrän (lähes) kaiken. Toisaalta käyttäydyn välillä ”väärin”. Tervehdin tuntemattomia vastaantulijoita kerrostalon pihalla, kaupassa etsin muovihanskoja vihannesosastolla, välillä unohdan, etten voi ostaa viiniä supermarketista ja olutta vain tiettyyn aikaan. Baarissa unohdan sanoa, kuinka paljon haluan viiniä ja kun baarimikko katsoo pitkään, olen vähän aikaa yhtä hämmästyneen näköinen, kunnes huomaan hinnaston, jossa määrät mitä voi pyytää. Kerran erehdyin pyytämään väärän määrän, koska jonkun minusta epälogiikan mukaan viiniä voi pyytää vain 12, 16 tai 24 cl, mutta ei 20 cl. Italiassahan pyydetään vain ”un prosecco” ja baarimikko kaataa oman halunsa mukaan – joku kaataa erittäin reippaalla kädellä, joku huomattavasti niukemmin.

Itse olen sitä mieltä, etten ole enää suomalainen enkä ole muuttunut italialaiseksi. Vuosien kuluessa olen muokkautunut joksikin kulttuurien sekoitukseksi. Monet italialaiset tavat ovat muuttuneet osaksi normaalia minääni, mutta joitakin suomalaisia piirteitä on säilynyt. Yksi esimerkki on, että lockdownin aikana noudatin hyvin tarkasti sääntöjä, koska pelkäsin saavani sakot ja merkinnän rikosrekisteriin. Normaalioloissa ajan autoa italialaisittain eli nopeusrajoitukset ovat pääasiassa viitteellisiä, turvavälejä on mahdotonta pitää – mutta en kuitenkaan pysty parkkeeraamaan keskelle katua ja laittamaan hätävilkut päälle käydäkseni pikaisesti, vaikka baarissa. Eli tämä sääntöjen noudattaminen on iskostunut syvälle kasvaessani Suomessa ja siksi rikon huomattavasti vähemmän sääntöjä kuin keskiarvoitaliano. Joskus toivon, että osaisin ottaa, yhtä löysin rantein kuin paikalliset – siinä olen onnistunut vain osittain.

Olenko sitten enemmän suomalainen vai italialainen vai mikä olen? Voisin lanseerata käsitteen hybridikansalainen – olen jonkinlainen sekoitus suomalaisuutta ja italialaisuutta, molemmat puolet tulevat esille jokapäiväisessä elämässä ja näin on hyvä. Suomalaispiirteeni muistuttavat juuristani, italopiirteet taas osoittavat sopeutuneeni tänne ja että täällä on hyvä olla tällä hetkellä.

Millaisia kokemuksia teillä on kansalaisuusidentiteetistä? Oletteko hybridikansalaisia?

 

 

Vapauden ensiaskeleet lockdownin jälkeen

Vihdoin koitti se päivä, kun Italia hellitti koronarajoituksia. Viime maanantaina 4.5 saimme luvan ulkoilla muuallakin kuin pihallamme. Lisäksi ravintolat saavat tarjota take away palvelua, tähän asti ravintolat saivat vain tuoda kotiin. Yhä vaaditaan lupa liikkumiseen, mutta esim. urheilemaan saa mennä autolla kauemmaksikin ja ainahan voi laittaa syyksi apteekissa käynnin tai ruokaostokset. Mutta miltä tämä vapaus tuntuu 2kk lockdownin jälkeen?

Itse lähdin heti maanantaina aamupäivällä sauvakävelemään. Menin kävelemään niityille ja metsiin, koska siten pystyin liikkumaan ilman maskia. Kieltämättä oli outo tunne lähteä lenkille – tuntui, että kaksi kuukautta on kulunut hukkaan olemalla vain kotona. Luonto on herännyt eloon sinä aikana, kun me ihmiset olimme sisällä. Pellot olivat vihreät ja puita oli kaadettu tutuista paikoista.

Täällä maski on oltava päällä kaikkialla. Tosin nyt viikolla luin, että periaatteessa urheillessa ei tulisi pitää, koska jotkut ovat pyörtyneet hengitettyään liikaa hiilidioksidia. Tiedä sitten mikä on sääntö, itse pidin päällä kadulla, kun näin muita ihmisiä, muuten otin sen pois. Tiistaina uskaltauduin vakiokauppaani, jonne en ollut päässyt kuukausiin. Kauppaan mennessä pitää olla maski ja hanskat ja lisäksi tullessa mitataan kuume. Pääsin sisälle alle 10 minuutin jonotuksella. Mutta kyllä taas oli hermot mennä, kun omien muovihanskojen päälle piti laittaa perinteiset vihannesosastolla käytettävät muovihanskat. Näillä tuplahanskoilla sitten yritin avata muovipussia. En ollut ainoa, joka tuskaili siellä muovipussien kanssa. Yllättäen kaupassa oli muutama tuote loppu, joka tuossa hyvätasoisessa supermarketissa on yllättävää. Hinnat olivat tietyissä tuotteissa ehkä aavistuksen korkeammat, mutta inhimillisemmät kuin pikkukaupoissa, joissa jouduin käymään kaksi kuukautta.

Ainakin alkuviikosta kadut olivat vielä autiot kylässämme. Juuri äsken juttelin Comossa asuvan ystäväni kanssa, ja hänkään ei ole vielä poistunut kotoaan. Tuntuu, että moni on tosi varovainen vielä. Paikallinen nuoriso kulkee kadullamme ja ajelle autolla edestakaisin. Suurimmalla osalla kävelijöistä on maski. Mieheni oli lenkillä poikamme kanssa, niin heti joku oli huutanut, että olette liian lähekkäin. Sitten totesi, että ai, te olettekin isä ja poika. Näitä pikkunatseja on löytynyt koko karanteenin ajan, kylämme FB-sivulla alkuaikoina joku säännöllisesti kirjoitti, miten kadulla XXX oli liikaa hänestä ihmisiä liikkeellä – hän katseli ikkunasta eikä voinut tietää miksi ihmiset olivat liikkeellä.

Millaisia jälkiä 2kk pakkokaranteeni jättää? Itse huomaan olevani jotenkin levoton, ehkä nyt, kun pääsee liikkumaan, olotila tasoittuu. Moni ystävistäni on kuvaillut olotilaansa tylsistyneeksi. Aluksi kaikki touhuivat kotona, mutta karanteenin aina vaan jatkuessa into laantui vähitellen. Itsekin suunnittelin paljon – tein vähän. Kokemuksena tämä lähentää itseäni Italiaan, vain toinen näin täydellisen lockdownin kokenut ymmärtää mitä se tarkoittaa. Voin kertoa Suomessa sukulaisille ja kavereille, mutta koska siellä rajoitustoimet ovat olleet hyvin lieviä Italiaan verrattuna eivät he voi ymmärtää täysin millaista se on, kun vapaus liikkua viedään yhtäkkiä. Uskon, että tämän kokemuksen muistan aina, en olisi ikinä kuvitellut joutuvani kokemaan tällaista. Itse en muuttunut mitenkään paremmaksi ihmiseksi, arvostan vapautta entistäkin enemmän. Jos Italiaan ei nyt iske heti uutta lockdownia ja epidemia-aaltoa, olkoon tämä viimeinen kirjoitukseni koronasta.

 

Nainen Italiassa

La donna è mobile
Qual piuma al vento
Muta d’accento
E di pensiero

Giuseppe Verdi, Rigoletto

 

Suomalaisena naisena eläminen Italiassa on aina välillä vaatinut erittäin suurta mentaalista joustavuutta. Toisaalta olen joutunut laajentamaan katsontakantaani ja miettimään mikä elämässä on tärkeää. Myönnän, että itsestäni on tullut paljon perhekeskeisempi täällä, mutta olen myös oppinut arvostamaan suomalaista tasa-arvoa. Muistan aina, kun asuin vuoden Torinossa 1994–1995 tulevan mieheni valmistellessa väitöskirjaa yliopistolla stipendiaattina, miten opin sanan casalinga eli kotirouva. Opiskelin itsekseni päivät pitkät italiaa lukemalla paikallista lehteä La Stampa sanakirjan avulla. Oli muuten tehokas tapa oppia kieltä ja politiikkaa. Juuri niinä vuosina Italiassa tapahtui poliittisesti mullistavia asioita, joita sitten sanakirjan turvin tavasin lehdestä. Palatakseni sanaan casalinga – monessa uutisessa, joissa käsiteltiin esim. onnettomuuksia esiintyi sana casalinga. Suomessa en tuntenut yhtään kotirouvaa ja siksi olin hämmästynyt miten yleinen ammatti se oli Italiassa.

Suomessa opin käsittämään miehen ja naisen tasa-arvoisina henkilöinä. Tosin ikävä kyllä ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa sain tuta, ettei Suomessakaan tasa-arvo aina toteudu. Kuitenkin Suomi oli yksi maailman ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden ja naisella on jo kauan ollut mahdollisuus osallistua työelämään kattavan tarhaverkoston avulla. Muutimme mieheni kanssa toisen kerran Italiaan vuonna 2000. Niihin aikoihin esikoinen oli vajaa 3-vuotias, joten tein sivutöinä käännöksiä. Melko pian muuttomme jälkeen aloin odottamaan toista lasta, joten jatkoin käännösten tekemistä. Esikoisen laitoimme tarhaan, koska olihan tärkeää lapselle oppia kieli.

Lasten myötä opin paljon naisten asemasta Italiassa. Äitimyytti elää ja voi hyvin yhä täällä katolisessa Etelä-Euroopassa. Äitejä arvostetaan aivan uskomattoman paljon ja mamma on perheen peruspilari. Täällä oli aivan normaalia, että olin lasten kanssa kotona tai olin kotona kuopuksen kanssa esikoisen ollessa tarhassa mitä korvatulehduksilta ehti. Täällä on tavallista, että lapset menevät tarhaan 3-vuotiaina vaikka äiti olisi kotona. Kukaan ei kysellyt mitä työtä teen tai miksi en ole töissä. Suomesta tosin aina välin kantautui kommentteja, miten olin vain kotona hoitamassa lapsia ja mies elätti. Lasten aloittaessa koulun huomasin lisää epätasa-arvoa. Kun menin opettajien kanssa juttelemaan niin olin aina mamma ja vaikka olin ulkomaalainen opettajat olettivat, että olen yhtä ylisuojeleva ja asenteiltani samanlainen kuin italomammat. Opin vähitellen, että oikein tärkeissä asioissa viesti meni ihan eri tavalla perille, kun laitoin miehen asialle. Kummasti arvostus oli ihan eri luokkaa. No, välillä olin tyytyväinen, kun mies joutui hoitamaan asioita enkä aina minä.

Oma ystäväpiirini täällä koostuu vain naisista, jotka käyvät töissä. Löytyy kokkia ja opettajaa ja palkanlaskijaa, osa korkeasti koulutettuja osa vain pakollisen koulun käyneitä. Kaikilla myös mies töissä. Suurimmalla osalla lapset vielä koulussa tai opiskelemassa, mutta ne lapset, jotka jo valmistuneet ammattiin ovat kaikki töissä tai ainakin pyrkimässä työelämään. Mutta nyt sitten iski koronakriisi Italiaan. Koulut ovat olleet kiinni helmikuun lopusta Lombardiassa, isovanhempien ei pitäisi hoitaa lapsenlapsia kuten tähän asti on ollut tapana useissa perheissä eli jonkun on hoidettava lapsia varsinkin nyt, kun Italia alkaa avautua ja ihmiset menevät töihin. Ikävä kyllä moni nainen joutuu luopumaan töistään, koska lapsille ei ole paikkaa, minne mennä koulujen ja tarhojen ollessa kiinni. Yhä kuitenkin yleensä nainen ansaitsee vähemmän perheessä eli siksi nainen jää kotiin. Valtio pyrkii tukemaan perheitä antamalla babysitter-palveluseteleitä ja laatimalla säädöksiä vanhempainvapaista, mutta eivät nämä ratkaisen tilannetta. Nyt monet vanhemmat odottavat pelolla avataanko kesätoimintaa lapsille. Ilman järjestettyä kesätoimintaa perheet ovat pulassa.

Juuri jotkut asiantuntijat totesivat, että tuleva taloudellinen lama iskee nimenomaan naisiin. Vuoden 2019 väestölaskennan mukaan naisten työllisyysaste Italiassa oli EU:n alhaisin eli 56,2 %, Suomessa vuonna 2018 naisten työllisyysaste oli 70,6 %. Iso ero on nuorten naisten työllisyydessä – Italiassa naisten työttömyys ikäluokassa 15–24 vuotta on 34,8 % kun EU:n vastaava luku on 14,5 %. Jos vertaillaan perheellisten naisten ja miesten työllisyyttä Italiassa ero on yksi suurimmista Euroopassa. Euroopassa ero on 18,8 prosenttipistettä ja Italiassa ero on yli 28 prosenttipistettä.

Hämmästyttävintä on, että monet naiset valitsevat casalinga roolin, he haluavat omistautua kodille ja perheelle. Yksi syy on, että alle 3-vuotiaiden julkisen puolen hoitopaikkoja on vähän ja yksityisen puolen maksavat liikaa monelle perheelle ja usein nekin ovat täynnä. Lisäksi koulut ovat kesäisin kiinni 3kk ja kaikilla ei ole isovanhempia, jotka hoitaisivat lapsia vanhempien ollessa töissä. Nyt kun Italian jo ennestään korkea työttömyys pahenee entisestään en näe naisten työllistymismahdollisuuksia kauhean valoisina. Ikävä kyllä yhä Italiassa vallitsee työmarkkinoilla epätasa-arvo ja vaikka nainen perheessä on keskeinen, on ulkopuolinen yhteiskunta miesten. Italiassa puuttuu yhä naisten yleinen emansipaatio. Joskus vuosia sitten äideiltä oli kysytty mitä he toivovat tyttäristään (ammatillisesti) ja vastaus oli velina (TV-ohjelmissa keikistelevät, vähäpukeiset tytöt) ja aviomieheksi mielellään jalkapalloilija (ei tarvitse miettiä urasuunnitelmia).

Tyttäreni kirjoittaa nyt kesällä ylioppilaaksi ja kun kuuntelen hänen italialaisia ystävättäriään huomaan nuorten naisten emansipoituneen. Kaikki suunnittelevat opintoja lukion jälkeen ja osa on hyvinkin uratietoisia. Ehkä tämä äitimyytissä elävä Italiakin vähitellen modernisoituu ja yhteiskunta ymmärtää naisten työpanoksen merkityksen yhteiskunnalle.

 

Lähteet: https://www.ilmessaggero.it/economia/news/censis_italia_ultima_in_ue_per_l_occupazione_femminile-4877732.html

Occupazione femminile: l’Italia è penultima in Europa. Ma alle donne va bene così?